Koira tulee illalla kotiin.

Kun se käpertyy kerälle nukkumaan,

alkaa sen sydänlämpö levitä huoneisiin.

Risto Rasa

- Etusivu

- Arwo

- Kaiku

- Hihnanpää(stä)

- Koiran kanssa matkoilla

- Blogi

Hihnanpää

Koiramainen elämäni alkoi siitä, kun neljävuotiaana päätin vanhempieni suureksi ”iloksi” olla koira.  Käytännössä se tarkoitti esimerkiksi sitä, että koska perheemme koira jäi kauppareissuilla odottamaan ulos, halusin itse saman kohtelun. Mukaan lukien pannan kaulaan ja (kauniin!) talutushihnan. Tahdoin myös syödä ruokani kupista lattialta. Äitini mielestä aiheutin joissakin sosiaalisissa tilanteissa jokseenkin noloja tilanteita – kuten esimerkiksi silloin, kun menin vieraita piiloon pöydän alle ja murisin. Setäpuoleni kutsuikin minua kuulemani mukaan ”Mustiksi.” Ihan parasta varhaislapsuudessani oli vierailut tätini luokse, joka kasvatti (ja kasvattaa osin edelleen) miehensä kanssa koiria ja sukulaisuussuhteen myötä pääsin paitsi hellimään säännöllisesti pentuja, myös toimimaan serkkuni kanssa näyttelyissä erilaisissa aputehtävissä.

Aikaa kului, mutta koirat pysyivät tärkeänä osana elämääni – kuten eläimet yleensäkin. Lapsuuden perheeseeni ei uutta koiraa enää tullut ja siksi minusta tuli naapuruston koirien säännöllinen ulkoiluttaja.  Välillä joku niistä oli hoidossa kotonamme pidempäänkin. Yksityinen ”koiranhoitobisnekseni” laajeni sittemmin koskemaan myös kouluni opettajien koiria, minkä myötä sain myös ensikosketuksen lappalaiskoiriin: musiikinopettajallani oli paimensukuinen lapinkoirauros Peski Tupsu. Varsinainen onnenpotku koiraelämässäni koitui siitä, että muutimme alueelle, jossa noutajakoirayhdistys järjesti viikoittaisia tottelevaisuuskoulutuksia. Aikani kentän laidalla yksinäni touhua katsottuani sain kouluttajalta hänen koiransa omaksi harjoituskappaleekseni. Ko. henkilön ansiosta pääsin sittemmin tutustumaan paitsi tottelevaisuuskoulutukseen ja -kilpailuihin, myös noutajien metsästyskäyttöön ja toisinaan apukädeksikin erilaisiin kokeisiin ja kilpailuihin.

Jahka pakolliset koulut oli käyty ja opiskelijaelämä alkanut, oli tarve omaan kotiin valtaisan suuri.  Tarkoittaisihan se samalla mahdollisuutta hankkia viimeinkin Ihan Oma Koira. Siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään selkeää käsitystä minkä rodun mieluiten tahtoisin. Kunhan olisi vaan koira!  Koska olin niihin aikoihin melko innostunut näyttelyistä ja erilaisista koe- ja kilpailumuodoista, halusin oman koirani olevan kuitenkin ns. koirankokoinen ja –oloinen, jotta sen kansa voisi puuhastella kaikenlaista. Monien sattumien summana ihka ensimmäiseksi omaksi koirakseni tuli partacollie Emma. Partismaailma vei sittemmin mennessään reiluksi 20:ksi vuodeksi paitsi Emman, myös Oonan, Metkun, Mokan ja Heimon myötä.  Arki kietoutui etenkin ensimmäisenä kymmenenä vuotena varsin tiiviisti monenlaisten koiraharrastusten sekä koirayhdistystoiminnan ympärille. Partisaikaa elettiin meidän perheessä aina huhtikuuhun 2011 saakka, jolloin Heimo siirtyi taivaallisille paimennusmaille kunnioitettavassa reilun 15 vuoden iässä. Heimon päättymiseen päättyi samalla yksi ”koiranaikani,” joka tatuoi samalla partacollien kuvan ikiajoiksi mieleen.

Näillä sivuilla kerrotaan pääasiassa nyt meneillään olevasta ”lapinporokoira-aikakaudesta.” Vuoden 2003 lopussa elämäämme tassutteli aivan toisenlainen koira, kaunis ja kiihkeä Arwo.  Vaikka nykyiset koiramme ovat toki omanlaisia persooniaan, ovat nekin sataprosenttisesti täynnä sitä koiraeläimen supermielenkiintoista maailmaa, jonka vuoksi koti ilman koiraa on todellakin koti ilman koiraa - ja niin kovin tyhjä. Syksyllä 2011 tätä kirjoittaessa on ilo nauttia kahdesta terveestä ja vielä kohtuunuoresta koirasta, joiden kanssa on toivottavasti vielä monta monituista yhteistä vuotta edessä. Tähän ajanjaksoon kuuluu myös työelämän pieni sivuharrastus, eli koira-asioiden pohtiminen astetta vakavammin liittyen koiran merkitykseen.
| www.treenilinjaiset.net | Webdesign Kuispaja|